Elokuvan ohjaajalta

KIINNOSTAVAT LENTOKONEET

Vietin varhaislapsuuteni maaseudulla, syrjäisillä, hylätyillä kouluilla, joiden valoisat luokkahuoneet soveltuivat hyvin taidemaalari-isäni työtiloiksi. Joskus 60-luvun lopulla, makoillessani tällaisen kyläkoulun pihanurmella, korkeuksiin ilmestyi nuolisiipinen suihkukone, jättäen jälkeensä valkoista vanaa. Katselin ihastuksissani sen taivaalle piirtämiä ympyröitä. Silloin se syttyi, palava kiinnostus lentämistä kohtaan. Siitä lähtien lentokoneen äänen kuuleminen sai minut ryntäämään ulos tuota ihmettä katsomaan ja ihastelemaan. Eihän lentokone mikään harvinaisuus tuohon aikaan enää ollut, mutta pohjois-hämäläiseen maalaismaisemaan niitä kuitenkin melko harvoin ilmaantui.


Huolimatta siitä, että ilmailulääkäreiden antamat tylyt tuomiot ja taipumus ankaraan matkapahoinvointiin ovat jättäneet oman lentämisen haaveilun asteelle, kiinnostus ilmailuun on säilynyt. Ilmailu – ja varsinkin sen historia – on rikkaudessaan niin suuri areena, ettei oma lentokyvyttömyys lopulta ole yhtään haitannut. Jääkiekkoakin seuraa ja suosikkijoukkuettaan fanittaa lukematon määrä heitä, jotka eivät eläessään ole siniviivalta laukoneet. Vuosien saatossa olenkin huomannut, ettei ilmailussa vedetä rajaa lentäjien ja spottaajien välillä vaan lentämisestä ja lentokonetekniikasta kiinnostuneet ihmiset ovat kuin samaa perhettä.

ALPPILENTÄJÄT ELOKUVAN JUURET

Vuosia tuon Folland Gnatin tekemien silmukoiden jälkeen – ja kauan ennen internettiä – muistan hetken kun silmiini osui artikkeli, jonka aiheena oli Alppilentäjät. Se saattoi olla Otavan Iso Focus tai Ensyclopedia, jossa lyhykäisesti ja tylysti kerrottiin kolmen suomalaislentäjän menehtyneen Sveitsin Alpeilla ilmailun muinaisessa historiassa. Tarina ei ollut miellyttävä. Se oli pelottava tahra lentämistä ihailevan pojan mielikuvissa, joihin hän ei tahtonut ikävien onnettomuuksien kuuluvan.

Tarina jäi kuitenkin mieleen, tullakseen säännöllisin väliajoin esiin eri asiayhteyksissä, ja aiheuttaen aina tunteen sen merkityksellisyydestä. Ikäänkuin olisin jotenkin itse siihen osallinen. Se on aina tuntunut salaperäisen tutulta, mystiseltä, aivan kuin siihen liittyisi jokin verhottu salaisuus. Ajatus vuonna 2016 dokumenttielokuvan Alppilentäjistä tuottamisesta juontaa siis juurensa lapsuuteen, 70-luvun alkupuolelle. Ehkäpä tuolloin jo aavistin, että tarina pitää sisällään myös vaiheita tulevaisuudestani, kun vuosien työskentely media-alalla liikkuvan kuvan parissa mahdollisti päätöksen tarinan filmatisoinnista, ja tätä myötä sen syvällisestä tutkimisesta.

Mitä enemmän olen aihetta tutkinut, sitä selvemmäksi minulle on tullut, että tarinaan todellakin on kuulunut verhottu salaisuus. Se ei ole kuitenkaan ihmisen tekoja, vaan ajan hampaan. Jos olisin aloittanut elokuvan tuotannon vuonna 1996 tai 2006, lopputulos olisi ollut erilainen – ja yhä salaisuuksillaan verhottu.